prioriteetit

En osaa asettaa itseäni sille paikalle, jolle kuulun. Tuokin lause tuntuu tyhjältä, naurettavalta. Mielestäni minä tiedän paikkani tässä maailmassa. Mielestäni on olemassa ihmisiä, jotka ovat arvokkaampia kuin minä ja heidän paikkansa on minun edelläni. Minun tarpeeni ja tunteeni ovat pienempiä, en halua olla kenenkään tiellä. En myöskään halua jäädä jalkoihin. Tunnen itseni välillä niin pieneksi ja vialliseksi. Tuntuu kuin olisin ihmisille ilmaa. En sano että kaikille.

Olenko itse rakentanut ympärilleni läpinäkyvän suojamuurin, josta ei pääse läpi? Antamalla avaimet suojamuurini ympäri annan kaiken sen, mitä minulla on. Minut. Kun kaikki mitä minulla on antaa on vain minut, satutan itseäni jatkuvasti. En halua enää antaa kenenkään päästä suojamuurini läpi. Olen päästänyt ihmisiä muurin läpi lähelleni. Jokainen kerta on johtanut kipuun, suruun ja murheeseen.

Minun pitää tehdä valinta. Minun pitää päättää, haluanko pitää muut ihmiset kaukana ja estää siten itseni särkymisen kerrasta toiseen. Jos en päästä enää lähelleni ketään, menenkö rikki yksinäisyydestä? Katkeroidunko? En haluaisi elää elämääni loppuun ilman läheisyyden kokemista. En kuitenkaan jaksa uskoa, että jostain tulisi joku, joka haluaa päästä suojamuurini läpi ja sulkea muurin takanaan, pitää minusta huolta ja rakastaa minua.

Annanko minä ihmisille liikaa? Menetänkö jokaiseen rakkauteen, toiveeseen ja haaveeseen palan elämänhalustani? En tiedä. En osaa sanoa. Tällä hetkellä raahaudun päivästä toiseen epätoivon voimalla. Jossain sisälläni sitkeästi elää pieni toivonliekki, joka lepattaa hiljaa, sammumaisillaan. En tiedä mitä toivon. Ehkä eniten sitä, että joku toinen ihminen haluaa ottaa sen kaiken vastaan, mitä minä voin antaa. Minut.

Itsensä rakastaminen on vaikeinta mitä tiedän.

Believe.

Kumpi?

Luomisen ilo.

Löysin tavan, jolla pystyn edes jotenkin ilmaisemaan itseäni. Piirtämisen. En ole siinä hyvä, mutta ei sillä ole edes väliä.

Valon vilkuntaa

On tuskaista tajuta oma riittämättömyytensä ja omat vikansa. Mutta ehkä tajuamalla rajansa ja vikansa pystyy vahvistamaan itsessään niitä puolia, jotka voittavat huonot puolet. Itsetunto on kummallinen asia. Pienet asiat, pienet kohteliaisuudet, pienet eleet kasvattavat itsetuntoa pikkuhiljaa. Toisaalta täysin mitättömät asiat, täysin tarkoituksettomat sanat voivat tuhota itsetunnon kokonaan. On myös käsittämätöntä, miten suuri tuki ja suuri apu toiselta ihmiseltä voi kadota itseinhon jalkoihin.

Yritän edelleen käsittää, että ystäväni katsovat minut niin arvokkaaksi ihmiseksi, niin hyväksi, niin minuksi, että haluavat parhaansa mukaan auttaa minut jaloilleni. Joka aamu koitan muistuttaa itseäni siitä, että minusta välitetään ja minua rakastetaan. Haluan, että muistan sen joka kerta, kun itseinho nostaa päätään.

Valoa pimeässä

Näen pienen valon niin loputtoman upottavassa pimeässä. Eilen katsoin itseäni peilistä ja pitkästä aikaa näin itsessäni jotain hyvääkin pelkkien vikojen ja huonojen puolien sijasta. En tiedä, oliko se vain hetki joka ei toistu, mutta joka tapauksessa se oli minulle suuri hetki. Tajusin, että minussa on jotain mitä kenessäkään muussa ei ole. Tajusin, että minä olen minä, ja se on kaikki mitä minä voin muille antaa. Se on myös ainoa mitä voin itseltäni vaatia.

Yritän opetella rakastamaan itseäni. En usko että on mahdollista rakastaa ketään muuta jos en rakasta itseäni sellaisena kuin olen. Toivon, että yritys hyväksyä itseni auttaa myös muita ihmisiä hyväksymään minut vikoineni päivineen.

Välillä suomeksi / In Finnish for a change

On paljon helpompaa kirjoittaa vaikeista asioista englanniksi. En tiedä mistä se johtuu. Ehkä siitä, että englanniksi kirjoittamalla ei tarvitse oikeasti kirjoittaa sisintään auki. Lääkkeitä on otettu nyt viikko ja vähän yli. En tiedä oikeastaan auttavatko ne. Tuntuu että elän jollain tavalla pumpulissa. Asioista, tunteista on kadonnut terä. Suru on tylsä puukko lapaluiden välissä, ikävä on tylsistynyt veitsi ranteissa.

Paha olo ei ole kadonnut mihinkään. Eikä katoakaan, ellen tee asialle jotain itse. En vain osaa. En tiedä mistä aloittaa tai mihin suuntaan jatkaa. Jatkamista on turha miettiä, miten voin miettiä jatkoa kun en löydä edes polun alkupäätä pimeässä. Tuntuu kuin minulle olisi heitetty eteen polkupyörä, ja käsketty lähteä ajamaan. En vain tiedä, mikä polkupyörä on, miten sen pitäisi toimia ja mitä pitäisi tehdä. Katson kadehtien toisia, jotka pystyvät ajamaan ilman käsiä. Kun en itse pysty edes nousemaan pyörän päälle. Pelkään, että epäonnistun ja petän kaikki, jotka minuun uskovat ja jotka minua haluavat auttaa.

Silti haluan yrittää. Räpiköin pimeässä ja yritän löytää jotain, josta saisin valoa niin että tiedän mistä aloittaa. Yritän.

Tired and Lonely

It is weird how I can feel lonely. I feel that I need to put on a smile when I go out with my friends. I'm not sure why I do that. Isn't it supposed to be so that you don't have to pretend anything to your friends? I'm just afraid that if I show them the real me, they will leave me.

My Chemical Romance is turning me numb. I need to figure out so many things about and in me, that it just might be better not to feel so sharply anymore.

Chemical happiness

I'm not sure if it never is a good idea to get happiness from pills. I'm trying, but I just wonder. If I don't believe in pills, will they still make me better? If I would believe in pills, would I need to take them at all or would some placebo be enough? What will happen if I don't take the pills? What will happen if I do take them?

I took the first one yesterday. And slept fot 11 hours. Will I be going to bed at 8 p.m. for the next three weeks and not be able to function normally?

How much longer

My days are always basicly the same. I feel like I'm trying to run up a slide but keep slipping back down no matter how hard I try. I'm tired of trying. Other people are stading at the top and keep saying to me that I just have to try again. But all I want to do is to slide down and lay there.

I met a nice guy a month ago. I just don't think he's interested. How could he? If you are as ugly inside out as I am, it is impossible to be interested.

Hidden grief

I have never known my father. I've always lived with my mom. I guess I have always felt abandoned in a way. My mom loves me so much and I love her. She is the only thing I actually have in this world that I can truly trust.

It would be easier if my father had died. Then I wouldn't have to think about that what have I done wrong. What is wrong with me that even my own father doesn't want to have anything to do with me? Is there something so bad in me or was I so bad? Did I cry too much when I was a baby? Was I too ugly? Too fat? What? Why doesn't he care, not now or not then?

Why wasn't I good enough for my own father?

Language of Feelings

I was told that I should be writing about my feelings. I try to do that, but I was also told that I should do that in my native language. I just can't. SHE said, that I'm trying to hide behind the language. By writing in English, I can hide my true feelings. SHE is right. It is too painfull to write in my own language.

SHE also assured that there is nothing wrong or twisted about me. That I am important just as who I am. And I'm worth something for just being me.

SHE said that because when I was little and my father abandoned me, I project those feelings of sorrow and loneliness to all rejections I face today. SHE might be right. HE pushes me towards to light and backs me up when I'm too tired. He is something more, but in a different way. In a way that is something to trust.

I just feel sick. Inside and outside.

I hate being right

No one seemed to notice that I left the party yesterday. I hate myself for doing this to me. I could've just said goodbyes and get home. But no. I have to sneak out and wish that someone cares enough to send me a SMS saying "Where are you?".

I'm afraid that my friends are so tired of me. That's why they don't care. I wish I could turn myself off. Just get through day by day. But inside, off.

Total fake

I felt like a total fake today. It took almost two hours for me to wake up. Maybe the pill I took really helped me to sleep. I couldn't see clearly first and felt like shit. All the time, I kept thinking that I need to really get up and get dressed and put on makeup and get going. A friend of mine was having a party before getting married. I had fun, I think. After a long day, we went to a birthday party.

I just kept feeling like a fake. I smiled, hugged people, said hi to everyone. I kept telling that we had a great day. We did have a great day. I just felt all the time that I was a bit off. All the other girls were drinking and getting into mood having fun. Because of the pills, I can't drink. Well I could, but then I can't really take one before going to bed.

We were sitting around a table and talking. I smiled, laughed, tried to be fun to be around. Then, suddenly, I just had enough. I went outside for a smoke. When I got back at the table, I couldn't see my place anymore. The others had moved that my place was gone. I know that they would've made room for me. But I just felt this sting at my heart and thought "well they don't want me there". How dumb is that?

I left home. Didn't tell anyone. Somehow I hope someone would send me a SMS or try to call me. But I know they did not even notice that I left.

I feel like a fake, cause I pretend that I'm having the time of my life. And inside, I'm crying. Inside, dying slowly.

Distorted vision

I look at myself differently then others. I see myself as a burden and as a failure. Like Placebo says, "tragic waste of skin". When I look at my face from the mirror, I cannot just see the outside. I see all the pain and dark thoughts and confusion and rejection that's inside me. Sometimes I just feel that it is better to sleep away or just turn myself off for awhile. Am I thinking about committing a suicide? No. For me, killing oneself just proves that one truly is a burden. I don't want that my close ones have to live the rest of their lives thinking me and what did I do to myself. I'd rather talk to them about it.

I've been described some pills to help me sleep. I am afraid to take them, because I actually did read the instruction paper inside the box. I just want to sleep in peace. I don't want to hallucinate or suffer from amnesia or get all fucked up. Yesterday I took the first pill. I did make me feel drowsy pretty fast, but I did not fall asleep any faster. The bad thoughts stayed away though. A dear friend of mine came over to be with me until I fell asleep. He wanted me to feel safe. And I did.

I still cry in the morning. I cry when I write this text. I don't understand where do all these tears come from. What if I run out of tears?

Sad but true

I have always considered myself as a happy and an optimistic person. Fun to be around, trustworthy, someone you just love. But as the summer fades and fall sets in, I need to accept that I'm not. I'm broken inside, and I do not know what can I do to fix myself.

Somehow I know that there are people that will do everything for me. So why do I feel so lonely? Why do I say to myself that no one cares? Even if someone stays awake all night just to talk to me? Just to keep me alive?

I guess this is not going to be the happiest blog. Maybe one day. I hope this is one of the tools I need to fix myself.