Itsensä rakastaminen on vaikeinta mitä tiedän.

Believe.

Kumpi?

Luomisen ilo.

Löysin tavan, jolla pystyn edes jotenkin ilmaisemaan itseäni. Piirtämisen. En ole siinä hyvä, mutta ei sillä ole edes väliä.

Valon vilkuntaa

On tuskaista tajuta oma riittämättömyytensä ja omat vikansa. Mutta ehkä tajuamalla rajansa ja vikansa pystyy vahvistamaan itsessään niitä puolia, jotka voittavat huonot puolet. Itsetunto on kummallinen asia. Pienet asiat, pienet kohteliaisuudet, pienet eleet kasvattavat itsetuntoa pikkuhiljaa. Toisaalta täysin mitättömät asiat, täysin tarkoituksettomat sanat voivat tuhota itsetunnon kokonaan. On myös käsittämätöntä, miten suuri tuki ja suuri apu toiselta ihmiseltä voi kadota itseinhon jalkoihin.

Yritän edelleen käsittää, että ystäväni katsovat minut niin arvokkaaksi ihmiseksi, niin hyväksi, niin minuksi, että haluavat parhaansa mukaan auttaa minut jaloilleni. Joka aamu koitan muistuttaa itseäni siitä, että minusta välitetään ja minua rakastetaan. Haluan, että muistan sen joka kerta, kun itseinho nostaa päätään.

Valoa pimeässä

Näen pienen valon niin loputtoman upottavassa pimeässä. Eilen katsoin itseäni peilistä ja pitkästä aikaa näin itsessäni jotain hyvääkin pelkkien vikojen ja huonojen puolien sijasta. En tiedä, oliko se vain hetki joka ei toistu, mutta joka tapauksessa se oli minulle suuri hetki. Tajusin, että minussa on jotain mitä kenessäkään muussa ei ole. Tajusin, että minä olen minä, ja se on kaikki mitä minä voin muille antaa. Se on myös ainoa mitä voin itseltäni vaatia.

Yritän opetella rakastamaan itseäni. En usko että on mahdollista rakastaa ketään muuta jos en rakasta itseäni sellaisena kuin olen. Toivon, että yritys hyväksyä itseni auttaa myös muita ihmisiä hyväksymään minut vikoineni päivineen.