prioriteetit

En osaa asettaa itseäni sille paikalle, jolle kuulun. Tuokin lause tuntuu tyhjältä, naurettavalta. Mielestäni minä tiedän paikkani tässä maailmassa. Mielestäni on olemassa ihmisiä, jotka ovat arvokkaampia kuin minä ja heidän paikkansa on minun edelläni. Minun tarpeeni ja tunteeni ovat pienempiä, en halua olla kenenkään tiellä. En myöskään halua jäädä jalkoihin. Tunnen itseni välillä niin pieneksi ja vialliseksi. Tuntuu kuin olisin ihmisille ilmaa. En sano että kaikille.

Olenko itse rakentanut ympärilleni läpinäkyvän suojamuurin, josta ei pääse läpi? Antamalla avaimet suojamuurini ympäri annan kaiken sen, mitä minulla on. Minut. Kun kaikki mitä minulla on antaa on vain minut, satutan itseäni jatkuvasti. En halua enää antaa kenenkään päästä suojamuurini läpi. Olen päästänyt ihmisiä muurin läpi lähelleni. Jokainen kerta on johtanut kipuun, suruun ja murheeseen.

Minun pitää tehdä valinta. Minun pitää päättää, haluanko pitää muut ihmiset kaukana ja estää siten itseni särkymisen kerrasta toiseen. Jos en päästä enää lähelleni ketään, menenkö rikki yksinäisyydestä? Katkeroidunko? En haluaisi elää elämääni loppuun ilman läheisyyden kokemista. En kuitenkaan jaksa uskoa, että jostain tulisi joku, joka haluaa päästä suojamuurini läpi ja sulkea muurin takanaan, pitää minusta huolta ja rakastaa minua.

Annanko minä ihmisille liikaa? Menetänkö jokaiseen rakkauteen, toiveeseen ja haaveeseen palan elämänhalustani? En tiedä. En osaa sanoa. Tällä hetkellä raahaudun päivästä toiseen epätoivon voimalla. Jossain sisälläni sitkeästi elää pieni toivonliekki, joka lepattaa hiljaa, sammumaisillaan. En tiedä mitä toivon. Ehkä eniten sitä, että joku toinen ihminen haluaa ottaa sen kaiken vastaan, mitä minä voin antaa. Minut.